Viikonloppu oli upea. Ajoin kaksi päivää Zürich - Altdof väliä sveitsin vuoristossa ja koska päivämatkat olivat lyhyitä olo pysyi vahvana koko ajan. En silti kutsuisi ajoa helpoksi. Aurinko paistoi ja aina pysähtyessä hiki valui lähes noroina. Nestettä join päivän aikana neljä litraa ja aurinkovoiteesta huolimatta jotain ehti palamaan. Nahkaani rauhoitellakseni ajoin lauantaina hyvin lyhyen matkan Brunnenista Altdorfiin.

Huomasin myös että Zürichissä ajaminen on oma taiteenlajinsa. Suomen ja saksan kaupungeissa on helppo löytää perille melkeinpä vain ilmansuunnan ja risteyskatujen perusteella. Kadut on kaavassa joten pääteitä tietä voi seurata pari korttelia sivussa ja päätyy lähes samaan paikkaan.

Täällä tällainen suunnistaminen ei toiminut. Iän ja mäkien vuoksi hyvin harva tie kulkee suoraan tässä kaupungissa. Vaikka minä tiesin reittini ja näin vuoret, joiden välisestä laaksosta olin suunnitellut meneväni, tarvitsin lopulta kartan että pystyin etenemään sujuvasti. Vaikka katu lähti risteyksestä etelään se saattoi hetken päästä kurvata jyrkästi pohjoiseen. Parhaassa vaiheessa tarkistin kadunnimen jokaisessa risteyksessä. Suuntaviittoja oli kyllä paljon, mutta ne osoittivat aina paikkoihin joita minun kartalta ei löytynyt. Täällä se navigointilaite eri tarkkuuksineen olisi ollut painonsa arvoinen.

Ajo olisi ollut helpompaa Lucernin kautta, mutta perjantaina ajoin syrjäisempää Einsiedeln-reittiä. Se oli majapaikastani katsoen lyhyempi, tarjosi lauttamahdollisuuden ja sitä paitsi halusin säästää Lucernin myöhemmäksi. Olen jo ostanut lentolipun ja siksi minun täytyy palata jotain kautta Zürichiin muutaman päivän päästä.



Toinen haaste olivat nämä nousut. Ne tuntuivat loputtomilta ja kuormatun pyörän eron kuormaamattomaan huomasi heti. Nopeus ei päätä huimannut ja kaipasin pyörään kevyempiä vaihteita. Oli pitkiä välejä joissa ajoin pienimmällä vaihteella ja sekin tuntui vääntämiseltä. Mielestäni kevyt poljenta ja paljon kierroksia on aina paljon parempi taktiikka. En kuitenkaan valita, vaatii vain hieman totuttelua. Palkkioksi sain aivan uskomattomia alamäkiä. Laskiessani Brunnenia kohden ajoin pari kymmentä minuuttia lähes polkematta ja vauhtia oli sen verran että pysyin vieressä ajavien autojen mukana viidenkympin alueella. Polkien olisi päässyt nopeampaa, mutta onneksi ei ollut mitään kiirettä. Pyörää täytyy kyllä taas kehua sillä nopeus ei tuntunut takamuksessa.  Ainakin pyörä oli vakaampi kuin minä, joka koetin kovasti olla katsomatta sivulle. Siinä ei ollut kuin kaide minun ja tyhjyyden välillä.